Munauksen artikkeleita


Sisäsiitos ja sen vaikutukset lintuihin


Katja Kuitunen, FT (dos.), evoluutiobiologi


Tässä artikkelissa kerron mitä sisäsiitos on, millaisiin geneettisiin seurauksiin
se voi johtaa ja miten sitä voidaan ehkäistä. Vaikka sisäsiitoksen vaikutukset
ovat lähes poikkeuksetta haitallisia lintujen ja muiden eläinten elin- ja
lisääntymiskyvylle, haitallisia vaikutuksia ei voida yleispätevästi ennustaa. Näin
siksi, että sisäsiitoksen seuraukset ovat laji- ja populaatiokohtaisia, ja ne
riippuvat sisäsiitoksen voimakkuudesta ja kestosta. Ainakin teoriassa
sisäsiitoksesta saattaisi olla hyötyä mikäli se puhdistaa populaatiosta pois
haitallisia resessiivisiä alleeleja (ks. laatikko termien selityksistä artikkelin
lopussa). Koska tällaiseen puhdistamiseen liittyy myös riskejä eikä sen
lopputulos ole ennustettava, ei tarkoituksellinen sisäsiitos ole mielekästä
etenkään harvinaisten lintukantojen hoidossa.


Mitä sisäsiitos on?


Sisä- eli sukusiitos tarkoittaa , että yksilöt, jotka ovat sukua toisilleen,
lisääntyvät keskenään. Mitä pidempään populaatiossa tapahtuu sisäsiitosta ja
mitä voimakkaampaa se on, sitä enemmän tästä sisäsiittoisesta populaatiosta
katoaa geneettistä muuntelua. Geneettisessä mielessä tämä johtaa siihen, että
saman yksilön geenilokusten molemmat alleelit alkavat olla peräisin samasta
sukulinjasta. Tällaista alleelien identtisyyttä alkuperän suhteen tapahtuu sitä
enemmän mitä sisäsiittoisempia yksilöt ovat (Lynch & Walch 1997; Frankham
ym. 2009).
Kotieläimissä tapahtuva sisäsiitos voi olla tarkoituksenmukaista esim.
jalostustarkoituksen vuoksi, tai se voi olla pakon sanelemaa. Jos esimerkiksi
lajin tai rodun edustajia on vain vähän jäljellä eli niiden
kokonaispopulaatiokoko on pieni, joutuvat lähisukuiset yksilöt väistämättä
lisääntymään keskenään. Vaikka sisäsiitos aiheuttaa lähes aina haitallisia
vaikutuksia seksuaalisesti lisääntyville eliöille, poikkeuksiakin esiintyy.
Sisäsiitoksen vaikutuksia pitäisikin aina tarkastella laji- ja populaatiokohtaisesti
(Boakes ym. 2007; Frankham ym. 2009).


Sisäsiitosheikkous, ja kuinka siltä vältytään


Sisäsiitoksen aiheuttamaa haittaa yksilöiden elin- ja lisääntymiskyvylle
kutsutaan sisäsiitosheikkoudeksi (eng. inbreeding depression).
Sisäsiitosheikkouden ajatellaan usein johtuvan siitä, että sisäsiitos lisää
yksilöiden homotsygotia-astetta, eli yhä useamman lokuksen molemmat
vastinparit alkavat edustaa samaa alleelia. Tällöin yksilöön haitallisesti
vaikuttavat resessiivisesti periytyvät ominaisuudet saattavat tulla esille, koska
niitä alkaa esiintyä homotsygoottisina (esim. Lynch & Walch 1997; Frankham
ym. 2009; Charlesworth & Willis 2009; Hemmings ym. 2012). Toisen
hypoteesin mukaan sisäsiitosheikkous johtuu siitä, että heterotsygotiasta
itsestään olisi jotain etua yksilöille; sisäsiitoksen myötä heterotsygotian määrä
vähenee niin yksilö- kuin populaatiotasollakin (Lynch & Walch 1997;
Charlesworth & Willis 2009).
Pieni populaatio altistuu väistämättä sisäsiitokselle, jos sen yksilömäärä pysyy
pienenä. Mitä kauemmin populaatio pysyy pienenä, sitä kauemmin sen sisällä
tapahtuu sisäsiitosta, ja sitä enemmän yksilöt ovat toisilleen sukua. Koska
etenkin voimakkaan sisäsiitoksen yksilöiden elinkykyä tai lisääntymiskykyä
heikentävät vaikutukset voivat olla suuret, saattaa populaatiokoko tämän
seurauksena pienentyä entisestään johtaen yhä voimistuvaan sisäsiitokseen.
Pahimmillaan sisäsiitos voi johtaa populaation kuolemiseen sukupuuttoon
yksilöiden elin- ja lisääntymiskyvyn heikennyttyä liikaa (esim. Campbell ym.
2007).
Sisäsiitosta voidaan ehkäistä pitämällä populaatiokoko riittävän isona, ja
tuomalla sinne aika ajoin uusia yksilöitä muista populaatioista. Sisäsiitoksen
voimakkuuden arvioinnissa olisi syytä tarkastella populaatiossa olevien
yksilöiden lukumäärän sijasta lisääntymään pääsevien yksilöiden määrää ja
myös näiden sukupuolijakaumaa. Mitä vääristyneempi sukupuolijakauma on
sitä enemmän seuraavan sukupolven geneettinen monimuotoisuus pienenee
verrattuna tilanteeseen, jossa saman yksilömäärän sukupuolijakauma olisi
tasainen. Tämä on syytä muistaa etenkin sellaisilla lajeilla, kuten useilla
kanalinnuilla, joilla vain suhteellisen harva koiras pääsee lisääntymään.
Laskennallisesti voidaankin arvioida, kuinka suuri osa kokonaispopulaatiosta
pääsee lisääntymään ja siten tuo geneettistä edustustaan seuraavaan
sukupolveen. Tällöin puhutaan ns. tehollisesta populaatiokoosta.
Mikäli jokainen samaa sukupuolta edustava yksilö tuottaa yhtä monta
jälkeläistä, voidaan tehollinen populaatiokoko (Ne) yksinkertaisimmillaan laskea
kaavalla (esim. Frankham ym. 2009; Campbell ym. 2007):


Ne = 4NfNm/(Nf+Nm)


Kaavassa Nf on lisääntyvien naaraiden määrä ja Nm lisääntyvien koiraiden
määrä. Siten, jos esimerkiksi kymmenen yksilön kanaparvessa (populaatiossa)
on yksi kukko ja yhdeksän kanaa, tehollinen populaatiokoko on vain 3,6
yksilöä. Mikäli kukkoja on kaksi, ja kanoja kahdeksan, tehollinen
populaatiokoko on jo 6,4 yksilöä. Vaikka tässä esitetty laskukaava
yksinkertaistaa tilannetta, kertoo tämä esimerkki, miten äärevät sukupuolten
lukumääräsuhteet voivat lisätä yllättävästi sisäsiitoksen esiintymistä, mikäli
populaatiokoko on jatkuvasti pieni eikä geenivirtaa kanaparvien välillä
vaihdettavien yksilöiden muodossa tapahdu. Käytännön kanaharrastuksen
kannalta tehollista populaatiokokoa voidaan kasvattaa vaihtamalla kukkoa
riittävän usein. Kannattaa huomioida että yllä kuvatun kahden kukon tilanne ei
tarkoita sitä, että kahden kukon pitäisi esiintyä parvessa yhtäaikaisesti. Ts.
riittää, että em. kahdeksan kanaa pääsevät lisääntymään elinaikanaan kahden
kukon kanssa.


Voiko sisäsiitoksesta olla hyötyä?


Edellä olen keskittynyt enemmän sisäsiitoksen haitallisiin vaikutuksiin.
Teoriassa sisäsiitosta voitaisiin käyttää haitallisten resessiivisten alleelien
puhdistamiseen populaatiosta (eng. purging). Onkin ehdotettu, että tällaista
puhdistumisilmiötä voitaisiin käyttää esimerkiksi uhanalaisten eläinten
vankeudessa elävien populaatioiden puhdistamiseksi yksilöiden elinkykyä
heikentävistä alleeleista. Ideana on, että sisäsiitos voisi tuoda esille haitalliset
resessiiviset alleelit homotsygoottisina. Mikäli haitallista alleelia
homotsygoottisena kantavat yksilöt kuolevat tai eivät pääse lisääntymään, ei
haitallinen alleeli enää periydy seuraaville sukupolville. Näin haitallinen alleeli
voisi kadota populaatiosta (esim. Lynch & Walsh 1997; Charlesworth & Willis
2009).
Edellä kuvattuun puhdistusilmiöön liittyy kuitenkin paljon ongelmia. Ensinnäkin
kaikki, etenkin vain vähemmän haitalliset alleelit, eivät puhdistu tarpeeksi
tehokkaasti populaatiosta sisäsiitoksen myötä (Frankham ym. 2009).
Toisekseen vaikutus resessiivisten alleelien puhdistamisesta voi olla
lyhytkestoinen, sillä yksilöiden genomeissa tapahtuu spontaaneja mutaatioita,
jotka ovat yleensä resessiivisesti periytyviä ja haitallisia (Lynch & Walsh 1997).
Kolmanneksi, ilman tarkasteltavan populaation genetiikan tuntemusta, ei voida
sanoa, johtuuko sisäsiitosheikkous haitallisten resessiivisten alleelien
esiintulosta vai heterotsygotian vähenemisestä. Jos syynä on heterotsygotian
väheneminen sisäsiitettyjen yksilöiden genomissa, ei sisäsiitoksella saada
aikaan puhdistumista vaan populaation elin- ja lisääntymiskyvyn
heikkenemistä entisestään (Lynch & Walsh 1997; Charlesworth & Willis 2009).
Oli sisäsiitosheikkouden syy mikä tahansa, koskaan ei ole takeita siitä että
puhdistus onnistuisi, vaan sen yrittäminen voi epäonnistuessaan viedä
populaation myös sukupuuttoon (Lynch & Walch 1997; Boakes ym. 2007). 

Boakes ym. (2007) tutkivat sisäsiitoksen voimakkuutta ja vastasyntyneiden
poikasten kuolleisuutta yli sadassa eri nisäkäs- ja lintulajeja käsittävässä
eläintarhapopulaatiossa. Tämän tutkimuksen mukaan puhdistumisilmiötä
esiintyi joissakin populaatioissa. Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että
sisäsiitoksen aiheuttama poikaskuolleisuuden kasvu oli keskimäärin
huomattavasti suurempaa kuin mahdollisen puhdistumisen aiheuttama
sisäsiitosheikkouden väheneminen. Tutkijoiden johtopäätös olikin, ettei
haitallisten alleelien poistamista kannata yrittää sisäsiitosta lisäämällä (Boakes
ym. 2007).


Sisäsiitoksen vaikutukset kanoilla ja muilla linnuilla


Sisäsiitosheikkous ei välttämättä tule esille kaikissa elämänvaiheissa. Linnuilla
sisäsiitosheikkous saattaa heikentää etenkin munien kuoriutumismenestystä
(Spottiswoode & Møller 2004; Hemmings ym. 2012). Esimerkiksi
seeprapeipoilla tehdyssä tutkimuksessa ei havaittu eroa munien
hedelmöittymisprosentissa, kun vertailtiin lisääntyvinä pareina täyssisaruksia
ja kaukaisempaa sukua olevia pareja. Toisilleen sukua olevien parien alkiot
selvisivät kuitenkin heikommin hengissä (hedelmöittyneistä munista 25,2%
kuoriutui) kuin vertailuryhmän alkiot (41,4% munista kuoriutui). Poikas- ja
nuoruusvaiheessa ryhmien välillä ei enää havaittu eroa hengissäsäilymisessä
(Hemmings ym. 2012).
Eläintarhassa elävillä linnuilla on poikasten hengissäsäilymisen todettu
heikkenevän sisäsiitoksen myötä (Boakes ym. 2007). Kanalla ja kalkkunalla 25
prosentin kasvu sisäsiitoskertoimessa, mikä vastaa täyssisarusten
lisääntymistä keskenään, aiheuttaa jälkeläisten hengissäsäilymisen ja
lisääntymiskyvyn heikkenemistä (yhteensä -26% kanalla ja -38% kalkkunalla
ei-sisäsiittoiseen yksilöön verrattuna). Myös munantuotanto saattaa heiketä
sisäsiitoksen myötä (yhteenveto Frankham ym. 2009). Linnuilla ja nisäkkäillä
sisäsiittoisen naaraan jälkeläinen saattaa kärsiä myös emonsa
sisäsiittoisuudesta, vaikka jälkeläinen ei itse olisi sisäsiittoinen (ks. Boakes ym.
2007).
Kesykana (Gallus gallus domesticus) on kesytetty alunperin Kaakkois-Aasiasta
ja Intiasta kotoisin olevasta punaviidakkokanasta (Gallus gallus). Villiä
punaviidakkokanaa tutkimalla voidaan siten saada vinkkejä siitä, millainen
kesykanan sosiaalinen organisaatio olisi ilman ihmisen vaikutusta asiaan.
Tutkijat Collias ja Collias (1996) tutkivatkin punaviidakkokanan parvien
rakennetta ja lisääntymistä puolivillissä populaatiossa. Punaviidakkokanat
muodostivat parvia, joissa sukupuolten lukumääräsuhde oli keskimäärin
tasainen, eli koiraita ja naaraita oli saman verran. Vajaa puolet yksilöistä
vaihtoi parvea elämänsä aikana, mutta yleensä vaihto tapahtui lähellä
sijaitsevien parvien välillä. Huomioitavaa kuitenkin on, että parvissa johtavaan
asemaan päätyneistä kukoista lähes kaikki olivat syntyneet toisessa parvessa,
mikä vähensi sisäsiitosta. Tutkimuspopulaatiossa naaraiden
lisääntymismenestyksen ja koiraiden parittelumenestyksen perusteella laskettu
tehollinen populaatiokoko oli 28% todellisesta populaatiokoosta (Collias &
Collias 1996). Toisen tutkimuksen mukaan punaviidakkokananaarailla näyttäisi
olevan evolutiivisia sopeumia siihen, että lähisukuisen koiraan siittiöiden
todennäköisyys hedelmöittää munasolu olisi pienempi. Näin siksi, että
pariteltuaan täyssisarustensa kanssa naaraat säilyttävät vähemmän koiraiden
siittiöitä elimistössään kuin ei-sukua olevan koiraan kanssa pariteltuaan
(Pizzari ym. 2004).


Genetiikan perustermejä

 


Yksilöiden ilmiasu (näkyvät ominaisuudet; fenotyyppi) on tulosta sekä
ympäristön sekä yksilön geenien vaikutuksesta. Geenit sijaitsevat soluissa
tuman kromosomeissa, joita diploideilla eliöillä (mm. nisäkkäät ja linnut)
on kaksin kappalein kutakin, eli jokaisella kromosomilla on vastinpari. Toinen
vastinparin kromosomeista on peritty äidiltä, ja toinen isältä. Jokainen geeni
sijaitsee tietyssä kohdassa tiettyä kromosomia, jolloin puhutaan lokuksesta.
Tämä voidaan ymmärtää ikään kuin geenin paikkana kromosomissa. Geeneistä
voi esiintyä myös erilaisia muotoja, eli alleeleja. Vaikka yhdessä yksilössä voi
kussakin lokuksessa olla kerrallaan 1-2 eri alleelia (yksi kummassakin
vastinkromosomissa), voi yhden lokuksen alleeleja olla populaatiossa
huomattavasti suurempi määrä. Jos samassa lokuksessa sijaitsevat alleelit
ovat vastinkromosomeissa samanlaisia, yksilö on homotsygoottinen kyseisen
alleelin suhteen. Sen sijaan jos alleelit ovat erilaisia, yksilö on
heterotsygoottinen ko. alleelien suhteen. Kaikista yksilön geeneistä
puhuttaessa puhutaan genomista.
Kaikki saman geenin alleelit eivät välttämättä ole tasa-arvoisia vaikutustensa
suhteen. Dominoivasta eli vallitsevasta alleelista puhutaan, kun ko. alleelin
vaikutus peittää alleen muiden alleelien vaikutuksen. Resessiivisestä
alleelista eli peittyvästä alleelista puhutaan, kun alleelin vaikutus peittyy
dominoivan alleelin varjoon niiden esiintyessä yhdessä. Resessiivisen alleelin
vaikutus tulee usein näkyviin vain, jos se esiintyy kaksin kappalein, eli
vastinkromosomeissa on sama geenikopio (ts. yksilö on homotsygoottinen ko.
alleelin suhteen). Monet haitalliset perinnölliset sairaudet esiintyvät
resessiivisinä, eli niiden on täytynyt päätyä samaan yksilöön molemmilta
vanhemmiltaan, vaikka ko. sairautta ei vanhemmilla välttämättä esiinnykään
(tällöin vanhemmat ovat heterotsygoottisia). Alleeli voi olla myös osittain
resessiivinen, eli se aiheuttaa jonkinasteista haittaa myös heterotsygoottisena
dominoivan alleelin kanssa esiintyessään.
Yksilöiden perinnölliset ominaisuudet voivat olla seurausta yhdestä geenistä,
kuten yllä mainittu resessiivisesti periytyvä sairaus. Ts. nämä ominaisuudet
periytyvät klassisen Mendelistisen genetiikan sääntöjen mukaan. Useat
ominaisuudet ovat kuitenkin seurausta useampien geenien samanaikaisesta
vaikutuksesta, ja tällöin puhutaan kvantitatiivisista eli määrällisistä
geeneistä. Useat tuotantoeläinten ominaisuudet, kuten ruumiin koko, ovat
määrällisiä ominaisuuksia joihin vaikuttaa useampi geeni. Ympäristön
vaikutusta yksilöiden ominaisuuksiin ei kuitenkaan saa tässä yhteydessä
unohtaa.


Sisäsiitoksen voimakkuutta voidaan mitata sisäsiitoskertoimen avulla.
Sisäsiitoskerroin on todennäköisyys sille, että molemmat samassa lokuksessa
olevat alleelit ovat polveutuneet samasta sukuhaarasta (eng. identical by
descent).


Kiitokset
Suuret kiitokset evoluutiogeneetikko FT Nina Pekkalalle sekä
ympäristötieteiden professori FT (dos.) Markku Kuituselle tekstin
kommentoinnista sekä muutosehdotuksista.


Lähdeluettelo
Boakes, E. H., Wang, J., Amos, W. 2007: An investigation of inbreeding
depression and purging in captive pedigreed populations. Heredity 98: 172-182.
Campbell, N. A., Reece, J. B., Urry, L. A., Cain, M. L., Wasserman, S. A.,
Minorsky, P. V. & Jackson, R. B. 2007: Biology. 8:s painos. Pearson, USA.
Charlesworth, D. & Willis, J. H. 2009: The genetics of inbreeding depression.
Nature Reviews 10: 783-796.
Collias, N. E. & Collias, E. C. 1996: Social organization of a red jungle fowl,
Gallus gallus, population related to evolution theory. Animal Behaviour 51:
1337-1354.
Frankham, R., Ballou, J. D., Briscoe, D. A. & McInnes, K. H. 2009: Introduction
to Conservation Genetics. Cambridge University Press, Cambridge, UK.
Hemmings, N. L., Slate, J. & Birkead, T. R. 2012: Inbreeding causes early
death in a passerine bird. Nature Communications 3: 863.
Lynch & Walch 1997: Genetics and Analysis of Quantitative Traits. Sinauer
Associates, Inc. Sunderland, USA.
Pizzari, t., Løvlie, H. & Cornwallis, C. K. 2004: Sex-specific, counteracting
responses to inbreeding in a bird. Proceedings of the Royal Society of London,
B. 271: 2115-2121.
Spottiswoode, C. & Møller, A. P. 2004: Genetic similarity and hatching success
in birds. Proceedings of the Royal Society of London, B. 271: 267-272.

 

Munivan kanan ruokinta ilman teollista rehua

 

Päivi Viljander

Kanat ovat olleet kotieläiminä vuosisatoja, ja niille annettava rehu saatiin omilta pelloilta ja
kotitaloudesta. Häkkikanaloiden esiinmarssi toi myös teollisen rehun mukaan kuvioon. Teollisessa rehussa on tarkoin otettu huomioon kanan ravitsemukselliset tarpeet. Mutta koska kyseessä on  liiketoiminta, jonka täytyy olla kannattavaa, on rehujen raaka­ainekoostumus varsin suppea.
Prosessoinnin myötä rehu on energeettisesti kuollutta, ja muniin tulee "teollinen maku".
Keltuaisen väri ei välttämättä ole sen vaaleampi ruokittaessa teollisella rehulla, sillä siihen lisätään synteettisiä väriaineita. Myös rehujen hinnat ovat viimeisten vuosien aikana nousseet
huomattavasti, joka monelle on ollut se  viimeinen naula arkkuun GMO­soijan lisäksi siirtyä
kotoperäiseen ruokintaan.
Harrastekanaloissa voi kanoja ruokkia huoletta  ilman teollista rehua.Ja tämä onnistuu myös
täysin kotimaisilla raaka­aineilla. Käsittelenkin tässä pelkästään kotimaista alkuperää olevat
rehuvaihtoehdot.
Lyhykäisyydessään kana tarvitsee valkuaisaineita, hiilihydraatteja sekä rasvahappoja.Pääosan energiastaan kanat saavat hiilihydraateista, varsinkin tärkkelyksestä, jota on paljon viljoissa ja muiden kasvien siemenissä. Valkuaisaineet taasen ovat lihaskudoksen välttämättömiä rakennusaineita. Kanoille välttämättömiä aminohappoja löytyy toistakymmentä. Myös tietyt rasvahapot ovat kanoille välttämättömiä, joista tärkein on linolihappo.
Ruokkimalla kanoja keittiötähteillä, kauralla, ohralla, vehnällä, rypsillä, herneillä, härkäpavulla,
hapatetuilla maitotuotteilla, kalalla, lihalla, vihantarehulla, juureksilla, mukulakasveilla, hedelmillä ja vihanneksilla, täyttyy kanan ravitsemuksen vaatimukset. Monipuolisuuden lisäämiseksi myös speltti, tattari, pellavansiemenet ja hamppu ovat erinomaista kananrehua, mutta  suhteellisen kalliita.
Kesäaikaan täysin vapaana ulkona, tai erittäin suuressa tarhassa liikkuvat kanat löytävät itse
suurimman osan tarvitsemastaan ravinnosta. Lisäruokana tarvitaan vain viljaa, ja mahdollinen
keittiöstä jäävä tähderuoka. Nuoressa laidunruohossa on kanan tarvitsemaa linolihappoa yli
tarpeen.
Talvella viljan lisäksi  annetaan hapanmaitotuotteita ja palkokasveja. Lihaa, sisäelimiä ja kalaa
voi  myös antaa, mutta eivät ole välttämättömiä aikuiselle kanalle, koska piimä tai muu
hapanmaitotuote sisältää kaikki kanan tarvitsemat aminohapot.  Kasvavalle siipikarjalle sen sijaan suorastaan suositeltavaa. Palkokasvien ja rypsin määrää on haitta­aineiden takia rajoitettava noin kymmeneen prosenttiin kokonaismäärästä.  AIV­rehu on erinomaista vihantarehua. Sen puuttuessa voi antaa kuivattuja nokkosia, tai pelkkää kuivaa heinää. Keitettyä perunaa(raakana voi aiheuttaa ripulia) ja halkaistuja (tai raastettuja) juureksia, hedelmiä ja vihanneksia kannattaa antaa niin paljon kuin mahdollista. Viitseliäs kanatarhuri kasvattaa kanoille viljanoraita.
Se, missä suhteessa annetaan eri viljalajeja ja valkuaista, ei ole kovin merkittävää.  Itse pidän
kanoillani piimää vapaasti saatavana. Eri viljalajeista on kovin ristiriitaisia tutkimustietoja
maailmalta. Kaura on toisen lähteen mukaan paras vilja kanoille, toisen mielestä huonoin. Ruista on pidetty kanoille myrkyllisenä, mutta toisaalla väitetään sen sopivan kanalle erinomaisesti. Omille kanoilleni olen syöttänyt myös ruista, mutta idätettynä, kuten muutkin viljat. Vehnää on ennen pidetty niin kalliina rehuna, että siksi sillä ei ole "perinteitä" kanan ruokintakäytössä. Viljoista se kuitenkin on kanoille maittavin, ja munintaa kasvattava.Kasvaville kanoille sitä ei tule käyttää yksinomaan, sillä sen lysiinipitoisuus on viljoista alhaisin.Itse olen antanut kaikkia viljalajeja tasapuolisesti.
ADE­vitamiinilisäys on talvella tarpeen, JOS vilja syötetään kuivana. Idätettynä viljan hyötysuhde paranee huomattavasti,ja vitamiinipitoisuus on niin korkea, ettei lisäystä tarvita. Puhtaan puuntuhkan käyttö kanoilla kylpyaineksena on myös suositeltavaa, sillä kanat syövät hiilenpalasia, joissa on kattava kivennäisainekoostumus. Käytännössä kanojen ruokintaa sanelee edullisen rehuaineksen saatavuus. Ennen EU­aikaa, jolloin esim. koulujen keittiöistä sai kaiken ylijäämäruuan kanoille, en tarvinnut  ostaa muuta rehua.(paitsi kesäloman ajan) Kanat elivät pelkästään tällä tähteellä, ja pysyivät terveinä ja pitkäikäisinä.Löytämällä ymmärtäväisen kauppiaan, joka antaisi biojätteisiin menevän hävikin kanoille, säästää huomattavasti ruokintakuluissa.  Lypsykarjatiloilta, jos sellaisia on naapurustossa, kannattaa kysyä hapatettavaksi maitoa, joka muuten menisi poisheitettäväksi.(solumaito, mitä ei vasikoille juoteta) ei kuitenkaan antibioottijäämäistä maitoa.

Kana osaa myös itse valikoida monipuolisesta valikoimasta tarvitsemansa eikä pelkoa puutostaudeista ole. Kanan nokka ei ole tuohesta, syöttämällä vain teollista rehua kanasi jäävät vaille  kulinaarisia nautintoja!